Olen Markkasen Hanna, 26-vuotias kempeleläinen kunnanvaltuutettu ja maakuntahallituksen jäsen. Opiskelen hallintotieteitä Lapin yliopistossa ja päivätyöni on poliittisen viestinnän parissa Keskustan puoluetoimistolla. Sydämeni sykkii kotiseudun kehittämiselle ja maailman muuttamiselle. 

Synnyin syyskuun lapsena perheemme esikoiseksi MM-kultavuonna -95. Asuimme tuolloin Kempeleen Haapamaalla, mutta pari vuotta myöhemmin muutimme Kokkokankaalle.

Pikkusiskoni syntyi alkuvuodesta 1998. Saman vuoden syksyllä isäni kuoli. Kasvoin yksinhuoltajaperheessä, jolla oli tiivis tukiverkko. Äitini teki kolmivuorotyötä hoitoalalla, joten isovanhemmista ja muista sukulaista oli suuri apu perheemme arjessa. Arki rullasi, koska auttavia käsiä oli ympärillä niin paljon.

Olin utelias ja reipas lapsi, joka pärjäsi koulussa kohtuullisen hyvin ilman suurempia ponnisteluja. Luonnontieteet eivät innostaneet minua, mutta yhteiskuntaoppia, uskontoa ja kieliä rakastin. Opettajat Ylikylän ala-asteella, Kempeleen yläasteella ja lukiossa kannustivat ja tarjosivat sopivasti haasteita. Kouluvuosiani muistelen edelleen lämmöllä ja hymyssä suin.

Yhteiskuntaopista innostuin niin paljon, että päädyin 15-vuotiaana TET-harjoitteluun eduskuntaan. Oli ihmeellisen innostavaa nähdä täysistunto lähietäisyydeltä ja telkkarista tutut kasvot samassa lounaspöydässä.
Viikon harjoittelun jälkeen päätin, että lukion jälkeen haen opiskelemaan valtiotieteitä Helsingin yliopistoon ja opintojen loppuvaiheella haen töihin eduskuntaan. Suunnitelma tuntui selkeältä, mutta toisin kävi.

Yläkoulussa alkaneet paniikkikohtaukset vaivasivat minua erityisesti lukiossa.
En uskaltanut enää viitata tunnilla tai esiintyä luokan edessä. Kylmä hiki, sydämen tykytykset ja vatsakipu iskivät päälle aina kun jännitti, olipa kyseessä sitten tärkeä koe tai jalkapallopeli. Neljän vuoden jälkeen suostuin viimein menemään lääkäriin. Ensimmäisellä kerralla psykologin luona minua vain itketti. Itketti, koska hävetti. Minulla oli tiivis perhe, ihania ystäviä, rakkaat harrastukset – ja silti olin asiakkaana mielenterveysneuvolassa. Se ei tuntunut oikealta.

Sain hyvää hoitoa ja terapian jälkeen tunsin itseni täysin uudeksi ihmiseksi. Eihän kolmessa kuukaudessa ehdi kaikki muuttua, mutta se oli ensimmäinen askel kohti itsensä hyväksymistä ja arvostamista. Opin, että pitää olla kärsivällinen ja armollinen myös itselle.

Lukion jälkeen suunta oli hukassa omien jatko-opintojen suhteen. Yhtenä päivänä halusin lukemaan ympäristötekniikkaa, toisena teatterikorkeakouluun. Moni ala kiinnosti minua, mutta kamppailin valinnanvaikeuden kanssa.

Tunsin turhautuneisuutta, kun ystävät ympärillä pääsivät kiinni jatko-opintoihin ja itse oli täysin hukassa. Samalla olin kuitenkin kauhean onnellinen uusista työtehtävistä. Olin aloittanut työurani abivuonna Zeppelinin Prisman kassalla.
Siitä työpolkuni kulki tavaratalo Sokokseen myyjäksi, josta minut myöhemmin rekrytoitiin kauppakeskusassistentiksi tavaratalon johtajalle.

Opin arvokkaita työelämätaitoja ja olin otettu saamastani vastuusta.
Sitten oululainen kansanedustaja Mirja Vehkaperä soitti.

Aloitin Mirjan eduskunta-avustajana syksyllä 2016. Ensimmäisellä työviikolla kuunnellessani infopakettia hankintalaista meinasi mennä sormi suuhun, kun tuntui, että nyt olen haukannut liian ison palan. Sisuunnuin ja päätin, että tästäkin selvitään. Työ oli erittäin monipuolista ja jatkuvaa uuden oppimista. Olin saavuttanut unelmistani kaksi; asuin Helsingissä ja olin eduskunnassa töissä. Mutta opiskelupaikka puuttui edelleen.

Johtaessani Pohjois-Pohjanmaan Keskustanuoria toimin myös esimiehenä työntekijällemme. Tuolloin opin esimiestyön ja johtamisen tärkeyden. Kasvoin vaikuttajana ja koin, että tein asioita oikein, mutta koin myös kovasti riittämättömyyden ja neuvottomuuden tunteita. Halusin olla parempi johtaja. Keväällä 2017 kuntavaalien jälkimainingeissa hain opiskelemaan hallintotieteitä Lapin yliopistoon. Kolmen välivuoden jälkeen pääsin vihdoin opiskelemaan tieteenalaa, jossa yhdistyi kaksi intohimoani; yhteiskunnalliset teemat ja johtaminen.

Opiskelijaelämä avasi uuden sivun elämässäni. Ala tuntui omalta, jota vaikuttamistaustani ja järjestökokemukseni Keskustanuorissa tukivat hienosti. Opintojen ohella ja kesäisin olen ehtinyt työskennellä liikenne- ja viestintävirasto Traficomilla sekä vaalikoordinaattorina eduskuntavaalien aikaan. Utelias luonteeni ajaa minua oppimaan uutta ja perehtymään asioihin laajasti.

Syksyllä 2019 arkeni muuttui, kun pyrin kasvattijärjestöni puheenjohtajaksi ja tulin siihen valituksi. Keskustanuoria johtaessani opin paljon ihmisten kohtaamisesta ja johtamisesta sekä erilaisista vaikuttamiskeinoista ja -tavoista. Tunnistan itsessäni kehittäjän, joka haluaa vaikuttaa asioihin aktiivisesti ja työskennellä paremman huomisen puolesta. 

Kuluneina vuosina olen viettänyt opintojen ja töiden takia monipaikkaista elämää. Kempeleen lisäksi tutuksi ovat tulleet Rovaniemi, Oulu ja Helsinki. Kotikuntani Kempele on kuitenkin se paikka, missä viihdyn, mitä haluan kehittää ja mihin haluan asettua. Kempele on koti.

Kesän 2021 kuntavaaleissa minuun luotti 133 kempeleläistä. Kiitän suuresti luottamuksesta – aion tehdä tarmokkaasti työtä arkea paremman Kempeleen puolesta! Kesään 2023 asti vaikutan yhteisöllisyys- ja resurssivaliokunnassa ja syksystä 2023 eteenpäin olen kunnanhallituksen jäsen.