Oon melkein valvonut öitä, kun oon miettinyt a) kehtaanko kirjoittaa tästä b) mitä mä edes kirjottaisin ja mistä aloittaisin?
Viheliäisten vatsakipujen, jatkuvasti turvottavan vatsan, parin lääkärikäynnin ja väärän diagnoosin, turhiksi osoittautuneiden antibioottien sekä työreissulla sattuneen sairaalareissun lopputulemana makasin totiselta näyttäneen lääkärin vastaanotolla kysyen, et onko mulla joku kasvain ja kuolenko siihen. Lääkäri sit vastasi, että ei sulla kasvainta kuule oo, vaan sä oot raskaana ja näyttäis siltä et se on menossa kesken.
Muistan tuosta hetkestä vaan sen, että suusta pääsi kysymys ”mitä helvettiä?” En tiedä oliko tää osoitettu lääkärille vai mulle itselle, varmaan molemmille.
Koska mulla on hormonikierukka, niin todennäköisyys kohdun sisäiseen raskauteen oli kuulemma promillen luokkaa. Väkisinkin sitä siinä kohtaa mietti, et miten hitossa tämä on mahdollista ja miksi just minä?
Työreissulta kotiin selvittyäni pääsin nopeasti Oys:n naistenpolille. Olin ihan pihalla kaikista kysymyksistä hCG-hormonitasoihin, menkkojen väliin sun muihin liittyen, koska aihe ei ns. ollut ajankohtainen tai millään tavalla suunniteltua.
Olin onnellinen siitä, ettei mitään kasvainta löytynyt ja sain vihdoin oikean diagnoosin sekä hyvää hoitoa, mut samalla tunsin epäreiluutta siitä, että kaikki oli päätynyt niin pitkälle. Olin ensimmäisellä lääkärikerralla läpällä kysynyt, et ”apua, enhän mä voi olla raskaana?”, mutta tuolloin lääkäri totesi, ettei usko siitä olevan kysymys eikä tehnyt raskaustestiä. No en minäkään uskonut, mutta näköjään se oli sit kuitenkin mahdollista.
Oys:ssa kävin rempseällä ja empaattisella lääkärillä, josta jäi tosi hyvä mieli. Tuntui, et vihdoin musta huolehditaan ja saan asianmukaista hoitoa. Tapasin myös kätilön, joka kertoi, miten kohdun lääkkeellinen tyhjennys tapahtuu. Heti ens alkuun se kätilö totesi olevansa pahoillaan. Mietin, et mistä hän oli pahoillaan. Siitä, et raskaus oli mennyt kesken, vai siitä, et tällainen tilanne oli ylipäätään osunut mun kohdalle?
Sain esilääkkeet ja kutsun tulla parin päivän jälkeen osastolle hoitoon. Tuntui hyvältä, että apua ja tukea olisi lähellä.
Parin päivän jälkeen mä sit makasin siellä sairaalassa taas. Siinä ehti käydä kyllä tunteet läpi laidasta laitaan. Koko tän ajan olin luullut, et mun vatsaa turvottaa, mut kyse olikin siitä, et kohtu oli alkanut pyöristymään ja vatsa siinä samalla.
Järki sanoi, et mun sisällä on solumöhkäle, joka pitää saada pois, mut jotenkin se vatsan pyöristyminen antoi kaikelle syvemmän merkityksen ja aattelin, et mun sisällä on jotain, jonka sydän vois sykkiä. Mut ei siellä sykkinyt.
Sairaalassa oli aikaa jossitella ja käydä läpi eri skenaarioita. En ollut toivonut nykyiseen elämäntilanteeseeni lasta, mut samalla ihan pienesti tuntui, et jos todennäköisyydet tälle kaikelle on jotain promillen luokkaa, niin hitto vie, ois nyt sitten mennyt päätyyn asti.
Elämä olis kirjaimellisesti mullistunut, mut tiiän, et siitäkin olis selvitty. Nyt ajattelen, et tämä kokemus herätti mussa vielä voimakkaamman tunteen siitä, et joku päivä haluan olla äiti. Ehkä sitä osaa silloin arvostaa jotenkin vielä enemmän tämän kokemuksen jälkeen.
Rankinta oli ehkä se, et kohdun tyhjennys kesti niin pitkään. Homma oli mielessä kirjaimellisesti aina kun istui pöntöllä. Oli kauhean ristiriitaiset fiilikset. Itkin melkein onnesta, kun kivut oli viimein poissa, mut samalla se oli merkki siitä, että mun vatsassa ei enää oo mitään, mikä vois elää ja kasvaa.
Somessa tuli vastaan Texasin aborttilaki ja kavereiden vauvauutisia. Molemmat ahdisti. Ensimmäinen sen takia, et kykenin aidosti hahmottamaan mitä tarkoittaa kuudes raskausviikko ja mitä silloin tapahtuu tai ainakin pitäisi tapahtua. Kuvotti edes ajatella tilannetta, etten saisi itse tehdä päätöstä, joka vaikuttaa omaan kehooni. Jälkimmäisistä tietysti myös iloitsin, mut samalla tunsin jotain kauheaa kateutta ja jossittelua siitä, et mullahan vois olla samanlainen tilanne. Onneksi löysin somesta myös vertaistukea, lohtua ja toisten tarinoita keskenmenoon liittyen. Se rohkaisi mua myös jakamaan omat kokemukseni.
Perhe ja ystävät ovat tietty myös olleet apuna, mut kaikista eniten mulle on jäänyt mieleen puhelu ystävän kanssa, joka on jo äiti ja kokenut samankaltaisen tilanteen. Tuon monta tuntia kestävän puhelun aikana sain kuulla ja puhuttua kaikki ne fiilikset ja ajatukset, mitä tähän tilanteeseen liittyi.
Summasummarum, nyt tuntuu tosi paljon kevyemmältä, et sain vihdoin tän kaiken sanotuksi ääneen. Ajattelen niin, et jostain syystä tämän oli tarkoitettu menevän näin. Opin aika paljon ja toivon, että jos joku ystävistäni, tuttavistani tai someseuraajistani joskus kokee saman, niin voisin olla tukena tai vaikka juttukaverina.
Ja also, aion vielä vahvemmin puolustaa naisten oikeuksia omaan kehoonsa, maksutonta ehkäisyä sekä keskenmenon kokeneiden oikeutta psyykkiseen tukeen. On muuten hyvä pitää mielessä, että keskenmeno koskettaa paitsi keskenmenon fyysisesti kokenutta, myös tämän mahdollista kumppania.
Ylipäätään ajatuksiini nousi enemmän keskustelu, mitä käydään liki jatkuvasti abortin ympärillä. Kyse kun tuntuu olevan siitä, missä kohtaa tuo mainitsemani solumöykky muuttuu lapseksi. Myönnän, että yhdistin vatsan pyöristymisen aika vahvasti mielikuvaan lapsesta, joka jossain vaiheessa on elävä. Toisaalta siinä kohtaa, kun kivut alkoivat, niin ajattelin, että mikä kasvain tai möhkäle sisälläni onkaan, niin sen haluan pois mitä pikimmiten. Sitä en osannut kuvitella tai ajatella lapsena, joka jossain vaiheessa elää.
En tiedä pääsemmekö koskaan yhteisymmärrykseen tuosta edellä mainitsemastani pohdinnasta. Tunnen niin, että se on jokaisen yksilön oma pohdinta ja punninta. Pidän kiinni myös siitä, että henkilö joka lasta kantaa, omaa oikeuden päättää omasta kehostaan. Se on minun oma vahva punnintani ja sen takana seison.
Palaan vielä noihin kysymyksiin a) & b). Tuohon kehtaamiseen liittyi vahvasti epäonnistumisen tunne ja häpeä. Epäonnistumisen tunne siitä, että vaikka kuinka koetin olla vastuullinen ehkäisyn suhteen, niin se petti. Epäonnistumisen tunne siitä, että mun keho ei kyennyt kantamaan alkiota eläväksi lapseksi asti. Suurin kysymys mulle on varmaankin ollut, että miten suhtautua johonkin ei-toivottuun, josta olisi kuitenkin tullut rakastettu, mutta joka ehti kuolla tai mennä kesken ennen kuin sai edes mahdollisuutta?
Toisaalta tunsin taas suurta häpeää siitä, että samalla kun ystäväni toivovat lasta ja joiden toive ei ota toteutuakseen, niin minä tulen raskaaksi ehkäisykierukasta huolimatta. Mietin, olenko oikeutettu samanmoiseen suruun tai kaipuuseen, mitä he ehkä kokevat.
Sitten tuo pohdinta b). Mitä mä edes kirjottaisin ja mistä aloittaisin? Tunteet ja fiilikset kun ovat vaihdelleet niin kovin paljon ja asia on saanut perheeltä ja ystäviltä niin monenlaisia vastaanottoja. Oon pohtinut sitä, et onko tää nyt sellainen asia, mitä ei voi, tai kehtaa kertoa ääneen kellekään. Sit aattelin, et just tän takia näistä täytyy puhua. Et ihmisten ajatukset avartuis ja ettei tällainen tuntuisi niin tabulta.
Mun ystävä totesi fiksusti, että jokainen tapaus, jossa todellisuus ei kohtaa omien syvimpien haaveiden tai tiedostamattomien toiveiden kanssa on traagista, eikä niiden pitäisi olla tällaisia tabuja. Tää oli mun mielestä aika osuvasti todettu. Terveydenhuollon puolella kaivataan myös muutosta. Sen eteen onneksi on jo tehty töitä, kiitos mm. kansanedustajat Hanna Kosonen, Hilu Kemppi ja Eeva Kalli.
Tuon muutoksen eteen aion itsekin tehdä töitä.