Taisin olla alakouluikäinen, kun pääsin mukaan Kempeleen nuorisoparlamenttiin, Pikkuparlamenttiin. Pikkuparlamentille oli varattu kunnan budjetista omat määrärahat, joiden käyttöön koulujen oppilaskunnat saivat tehdä esityksiä. Harjoiteltiin puheenvuoron pitämistä ja pähkäiltiin yhdessä, miten rahat olisi järkevintä käyttää. Kun vihdoin koulun pihalle saatiin uudet jalkapallomaalit, niin ilo oli ylimmillään. Oman arjen ja elinympäristön asioihin pystyi vaikuttamaan.
Ajattelen niin, että kuntavaaleissa on kyse nimenomaan arjen asioista. Miten ikäihmisten hoito ja hoiva järjestetään? Onko lapsille ja nuorille tarjolla harrastusmahdollisuuksia? Miten perheitä tuetaan vaikeuksien kohdatessa? Ovatko paikallisten yritysten toimintaedellytykset kunnossa? Toimiiko kierrätys ja ympäristön hoito? Arjen asioita, mutta merkittäviä sellaisia. Kuntavaaleissa ihmiset valitsevat, keihin luottavat ja ketkä kaikki halutaan päättämään näistä arjen merkittävistä asioista.
Pidän tärkeänä, että luottamuksen saadessaan, päätöksentekijät ovat tehtäviensä tasalla ja pyrkivät viemään asioita eteenpäin suurella sydämellä ja järjellä. Yhtä lailla pidän tärkeänä päätöksentekijöiden tapoja toimia politiikassa. Kenen periaatteisiin ja asiallisuuteen voi luottaa? On nimittäin niin, että politiikassa ja päätöksenteossa edellytetään yhteistyökykyä ja neuvottelutaitoja.
Kuten Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko totesi puheessaan Keskustan kuntavaalistartissa: ”Minulle vastuunkantaminen tarkoittaa kahta asiaa: sitä, että ymmärtää katsoa eteenpäin ja itsestä poispäin, toista kohti. Toisiaan ohi katsovat eivät voi koskaan löytää ratkaisuja yhdessä.” Tämä sanoma puhuttelee minua paljon.
Tarvitsemme päätöksentekijöitä, joilla on rohkeutta muuttaa maailmaa – ja rohkeutta muuttaa politiikkaa. Siksi olen ehdolla.