Vuoden loppu lähestyy. Tämähän on perinteisesti sitä aikaa, kun käydään läpi mennyttä vuotta ja reflektoidaan oman elämän kiemuroita vuoden ajalta. Mitäpä sitä perinteitä muuttamaan.
Sydämeni sykkii kehittämiselle, keskustelulle ja Suomen Keskustalle. Keskustanuorten puheenjohtaminen on tarjonnut paikan näille kolmelle asialle. Vuoden alussa olin varma, että tällä kombolla sydän jaksaa pumpata.
Ennen paneeleja olen ollut varma, että saan jännitykseltäni sydänkohtauksen. Kipakan kannanoton ja siitä seuranneen keskustelun jälkeen on taas tuntunut siltä, että nyt sydämestä menee tehot eikä se jaksa enää pumpata. Fiilikset ovat vaihdelleet ja vaihtelevat tiuhaan tahtiin. Toisena hetkenä tuntuu, että maailman muuttaminen on parasta ikinä ja politiikkaa parempaa asiaa ei olekaan. Seuraavana sitä saattaakin kysyä itseltään, mikä järki tässä kaikessa on?
Palaan usein Reetta Rädyn ja Ville Blåfieldin kirjoittamaan teokseen Kuka hullu haluaa poliitikoksi?. Kirjassa pohditaan edustuksellisen demokratian murrosta, politiikan ja median suhdetta sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoja. Kirjaan on koottu poliitikkojen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien ja ajattelijoiden puheenvuoroja siitä, miksi politiikka on maailman paras asia ja toisaalta pohdiskelua siitä, miksi kukaan lähtisi ehdolle vaaleihin.
”Kuka hullu haluaa ammatin, joka keikkuu arvostetuimpien ammattien häntäpäässä? Kuka hullu haluaa olla poliitikko, kun jaettavana on vain leikkauksia ja huononnuksia? Kuka hullu haluaa olla some-tuomioistuimen valvottavana ympäri vuorokauden ja vuoden? Kuka hullu jaksaa muodostaa mielipiteen keskisuuresta yrittämisestä, turvetaloudesta ja soten yksityiskohdista? Kuka hullu haluaa työn, johon pitää hakea ripustamalla kadun varteen iso kuva omasta naamasta? Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, historian huonoin, tuhoamassa maailman?”
Tämä ote puhuttelee minua kovasti. Tuntuu, että politiikassa keskeneräisyyttä ei sallita ja etevin on se, joka sivaltaa toisen puolueen edustajaa Twitterissä oivaltavimmin. Somen keskustelupalstat pursuavat ilkeitä kommentteja. Kritiikin kohteena ei ole vain ihmisen poliittiset mielipiteet, vaan arvostelua kohdentuu myös ulkonäköön, persoonaan ja siihen, mitä tekee vapaa-ajalla.
Vaikka julkisen arvostelun ja keskustelut kestäisi itse, niin samalla tosiasia on, että kaiken tämän näkee myös perhe, ystävät, työkaverit, naapurit ja koko Suomen kansa. Kyse ei ole vain minusta henkilökohtaisesti, vaan väkisinkin sitä ajattelee, miten julkisuus vaikuttaa perheeseen.
Äiti oli törmännyt erään kannanotostani tehdyn uutisen kommenttiosioon, jossa minua tituuleerattiin viherkommunistiksi ja rasitteeksi Keskustalle. Soitteli mulle ja totesi, et melkoisia kommentteja, ootko ok?
Olinhan mä. En kiellä, etteikö tällaiset kommentit kummeksuttaisi ja satuttaisi. Asiallista ja analyyttista dialogia tuntuu turhalta edes odottaa tietyillä keskustelupalstoilla. Ilkeä ja toisia kunnioittamaton keskustelukulttuuri ei ole mielestäni ok, mutta tietyllä tapaa siihen on turtunut. Silti pohdin, mitä tästä kaikesta ajattelisi 15-vuotias nuori, joka aloittelee polkuaan nuorisopolitiikassa. Mitä luulette, houkutteleeko tai motivoiko tällainen keskustelukulttuuri? En usko.
Vaikeina hetkinä, kun riittämättömyyden tunteet valtaavat mielen ja kehon ja tuntuu, että enää ei jaksa, joku laittaa ratkaisevan viestin. ”Kiitos, kun jaksat.” Silloin sisuunnun ja palaan juurilleni miettimään sitä, miksi aikoinaan lähdin mukaan ja mikä minut on kuljettanut tähän päivään. Sitten sydän jaksaa taas pumpata hieman paremmin.
Entä mitä toivon vuodelta 2021? Lisää empatiaa politiikkaan. Asettumista toisen saappaisiin ja myötäelämistä. Enemmän kohtaamista ja kuuntelemista. Meiltä jokaiselta löytyy erilainen kokemusmaailma. Yritetään ymmärtää ja avartaa ajatuksia. Ehkä silloin voimme myös oppia ja viedä maailmaa eteenpäin.
Lempeää joulun aikaa!