Mun pappa nukkui tänään pois ja se sai mut (taas) miettimään ihmiselämää, kuolemaa ja mitä tänne sen jälkeen jää.
Kuolema on ollut aina läsnä elämässäni. Siltä minusta ainakin tuntuu, koska menetin isäni niin pienenä. Kuoleman läsnäololla en tarkoita jatkuvaa surua, vaan menetystä. Suru on tunne, joka iskee, menee pois ja palaa välillä aina uudelleen. Menetys sen sijaan on lopullinen, joka ei mene pois, vaan säilyy yhtenä kokemuksena, osana menneisyyttäni.
Yleinen ajattelutapa on, että läheisen kuoleman jälkeen alkaa surutyö. Ja sitten kun surutyö on valmis, niin ihminen on selviytynyt. Mutta mitä se selviytyminen edes on? Sitäkö, että hautajaiset hoidetaan alta pois, jotta voidaan vetäytyä taka-alalle hoitamaan varsinaista surutyötä? Sitäkö, että surutyön jälkeen peittelee omaa suruaan ja varoo muistelua ääneen kuolleesta henkilöstä, jotta välttää kiusalliset hiljaisuudet ja katseet?
Minulla on kestänyt kauan oppia ymmärtämään kuolemaa ja menetystä. Itseasiassa yritän ymmärtää sitä edelleen. Isäni kuollessa olin niin pieni, ettei kohdallani voinut puhua surutyöstä. Menetys oli yksi kokemus muiden joukossa ja osa jokapäiväistä elämääni. En tarkoita tällä sitä, että olisin surrut isää tai edes muistellut asiaa joka päivä, en laisinkaan. Tarkoitan sitä, että isän menetys oli ikään kuin arkipäivää. Minulle oli ihan normaalia, että kävimme keskellä arkea äidin ja pikkusiskoni kanssa isän haudalla tai että isänpäivän kynnyksellä askartelinkin kortit ukille ja papalle. Suhtautuminen kuolemaan ja menetykseen oli mutkaton. Lentokoneeseen mennessä ajattelin, että olen lähellä isää ja voin vaikka vilkuttaa hänelle.
Isän kuolema oli arkipäiväinen, mutta tietyllä tapaa myös arkaluontoinen. Kasvaessani ymmärsin ja aistin nopeasti, kenen sukulaisen kanssa oli luontevaa puhua isän kuolemasta ja kenen kanssa ei. Omaksuin asian niin, että oli parempi olla hiljaa ja kyselemättä asiasta, jotten aiheuttaisi kenellekään epämukavia tuntemuksia tai tilanteita. Aika pian jouduin kuitenkin huomaamaan, että minulla oli paljon kysymyksiä ja keskeneräisiä ajatuksia kuolemaan ja menetykseen liittyen.
Yläkoulussa kuvioon tulleet paniikkikohtaukset olivat jotain, mitä en ollut ennen kokenut. Sinnittelin usean vuoden, ennen kuin suostuin kertomaan lääkärille kokemuksistani. Sain lähetteen mielenterveysneuvolaan ja pitkään luulin, että kohtausten taustalla olivat epäonnistumisen pelko ja asioiden jännittäminen. Niilläkin oli vaikutusta, mutta yksi taustatekijä oli lapsuudesta jäänyt trauma. Yhtäkkiä sain selityksen sille, miksi sairaalat, piippausäänet, sairaalasängyt ja oikeastaan kaikki sairaalaan liittyvät asiat ahdistivat. Sain hyvää hoitoa ja trauman käsiteltyä. Nykyään kykenen asioimaan sairaalassa, ilman että tunnen hapen loppuvan ja ahdistuksen alkavan.
Terapian jälkeen ajattelin jonkin aikaa, että nyt minä sitten olen selviytynyt isän kuolemasta. Väärin. Terapialla oli suuri merkitys oman kasvuni kannalta, mutta auttoiko se suruun tai menetykseen? Ei auttanut. Kuten kirjoituksen alussa totesin, niin suru menee ohi, mutta menetys ei. Nuorempana tunsin jalkapallokentällä surua, kun joukkuekavereideni isät olivat kannustamassa, mutta minun isäni ei ollut. Erään tuttavan hautajaisissa näin vainajan lapset, jotka olivat menettäneet isänsä. Tunsin surua heidän puolestaan, mutta myös omasta puolestani. Olinhan kokenut saman. Suru tulee ja suru menee, mutta se ei pääty. Haaveenani on saada lapsia ja perustaa perhe. Tiedän jo nyt, että tulen suremaan sitä, ettei mahdolliset omat lapseni saa ikinä tavata ukkiaan.
Omat kokemukseni ovat muovanneet ajattelumaailmaani aika paljon. Minä en ole koskaan miettinyt sitä, millaiset olisivat unelmieni häät. Unelmien häiden sijaan olen kirjoittanut oman hoitotahdon ja suunnitellut omia hautajaisiani. Varmuuden vuoksi. Hautajaisista minulla on enemmän kokemusta ja omieni varalle minulla olisi myös aika paljon ideoita. Aloitetaan vaikka siitä, että koko mustaan pukeutuminen olisi kiellettyä ja yhtenä ohjelmanumerona voisi olla lempivitsieni ääneen luku. En ole kovinkaan jäykkä henkilö ja arvostan aitoutta. Minusta hautajaisissa tulisi näkyä vainajan persoona, olemus ja aitous. Sillä tavalla, että jokainen hautajaisvieras tuntisi edes kerran lämpimän tunteen sisällään, että ”Aivan, juuri tällainen Hanna oli ja tällaisena haluan hänet muistaa”.
Loppuun haluan jakaa teille Eeva Kilven runon ”Ennen
kuolemaa”. Isäni kuoli 32-vuotiaana. Liian nuorena, liian aikaisin. Mutta mitä
kaikkea tuon 32 vuoden aikana ehti tapahtua? Keitä hän kosketti, nauratti,
rakasti ja ketkä koskettivat, naurattivat ja rakastivat häntä? Sekä isän että
papan kohdalla keskityn näihin.
“Älä
ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Lepää rauhassa pappa <3