Lokakuuta on jo reipas viikko takanapäin. Edeltävä maanantai pärähti käyntiin, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteen. Sen mukaan maamme väkiluku lähtee laskuun reilun kymmenen vuoden päästä, jos nykyinen kehitys pysyy samana. Luvut olivat pysäyttäviä. Toinen pointti oli, että 15 vuoden kuluttua kaikissa Suomen maakunnissa ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy. Väkiluvun määrä itsessään ei ole ongelma. Sen sijaan ongelmana on väestön ikärakenne. Lapsia ei synny tarpeeksi tasapainottamaan ikärakennetta. Työikäisten ja nuorten määrä vähenee, kun taas yli 64-vuotiaiden osuus kasvaa kasvamistaan. Yhtälö on haastava.
Romahtaneen syntyvyyden laskun taustalla ei ole ainoastaan yhtä syytä. Arvot ja perheihanne ovat muuttuneet. Muistan vieläkin omasta lapsuudestani, kuinka isovanhemmillani oli tapana sanoa: ”sitten kun me olemme vanhoja, niin te hoidatte meitä”. Minä ja pikkusiskoni ajattelemme eri tavalla. Emme me tee lapsia sen takia, että joku olisi huolehtimassa vuorostaan meistä, kun ikävuosia kertyy. Elintaso on noussut ja ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja pohtia, mitä tulevaisuudelta haluavat. Yhä useampi meistä haluaa vain yhden lapsen tai ei ollenkaan. Sekin täytyy hyväksyä.
Itse ajattelen niin, että kyse on pitkälti myös pärjäämisestä ja uskosta tulevaisuuteen. Emopuolueemme riveistä on viestitty, että ilmastonmuutosta ja syntyvyyttä ei saa laittaa vastakkain. Olen samaa mieltä, mutta tämä viesti ei riitä ikäisilleni nuorille, jotka pohtivat sitä, että suurin ekoteko on olla synnyttämättä lasta maailmaan. Tämä kertoo siitä, että huoli maapallomme kestävyydestä on kova ja sille tarttis tehdä jotain. Aikuiset ympärillä hokevat, että nuorissa on tulevaisuus, mutta onko nuorilla tulevaisuutta? Tulevaisuususkoa ei paranneta kepillä ja käskyillä, vaan toimilla ja teoilla.
Pärjäämiseen vaikuttavat arkiset asiat. Kyselin ystäviltäni, että mitkä asiat ovat tai voisivat olla lasten teon tiellä. Esiin nousi nykyajan hektisyys, yhteiskunnan vaatimukset siitä, että koulutus ja työ ovat ensisijalla, ilmastonmuutoksen seuraukset esim. luonnonkatastrofit, kumppanin puuttuminen, työn ja perheen yhdistäminen sekä vanhemmuuden vaatimukset ja tuen puute. Listaus oli pitkä.
Ajattelen niin, että politiikalla ja päätöksenteolla voimme vaikuttaa siihen, että ihmisten haaveet toivomastaan lapsiluvusta voivat toteutua. Työn ja perheen yhdistämisen lisäksi meidän tulisi mahdollistaa myös opintojen ja perheen yhdistäminen. Opintojen jälkeen työelämään suunnatessa epävarmuutta aiheuttaa pirstalainen työelämä. Uskon, että tulevaisuudessa yhä useampi meistä työskentelee määräaikaisten projektien ja yrittäjyyden parissa, mutta tällöinkin uskoa tulisi riittää siihen asti, että toimeentulo ja tukiverkot säilyvät, vaikka työtä ei joksikin pätkäksi olisikaan. Näen myös niin, että opinnot ja työ ovat osa hyvinvointia ja itsensä kehittämistä, josta jokaisen – myös vanhemman, tulisi voida nauttia niin halutessaan.
Edellä mainitsemieni pointtien lisäksi perhepoliittista keskustelua leimaavat ikuiselta tuntuvat väännöt mm. lapsilisistä ja perhevapaiden jakaantumisesta. Lapsilisien kohdalla olen pohtinut, että onko universaalius eli se, että lisät kuuluvat kaikille, tulevaisuutta? Nykymallin mukaan lapsilisän määrä kasvaa aina seuraavasta lapsesta. Nyt, kun perheiden lapsiluku on pienentynyt, pitäisin tärkeänä, että lapsilisän määrä olisi suurimmillaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Tämä voisi toimia kannustimena ja tarvittavana rahallisena tukena heti alussa, kun perheet pohtivat lapsen hankkimista.
Ystävieni käymän keskustelun jälkeen totesimme, että lapsi- ja perheystävällistä Suomea rakentaessa, meidän tulee kuunnella erityisen herkällä korvalla juuri nuorten huolia ja toiveita. Muutosta uuteen tarvitaan.